KANSAINVÄLISEN ADVENTTIKIRKON HISTORIA

"Ja hän sanoi minulle: "Kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa."
Dan. 8:14

Historiallinen tausta

Laajasti ymmärrettynä adventismin historialliset juuret ulottuvat Uuden testamentin ajan apostoliseen seurakuntaan, jolle Kristuksen pikaisen takaisintulon odotus oli luonteenomaista. Olihan Jeesus itse luvannut: "Vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen" (Joh. 14:3).
Kristuksen paluun eli toisen adventin odotus oli alkuaikoina paikoin niin kiihkeää, että apostoli joutui kehottamaan kristittyjä odotuksessaan malttiin: "Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tahi jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala" (2. Tess. 2:1-4).

Luopumuksen ajat tulivat ja sen jälkeen koitti uskonpuhdistuksen aika, jolloin Raamatun lopun aikaan viittaavien profetiasanojen (2. Tess. 2:1-4) nähtiin toteutuneen. Seppo A. Teinonen luonnehtii uutta vaihetta näin: "Uudella ajalla on monissa protestanttisissa yhteisöissä ja herätysliikkeissä tarkkailtu Raamatussa mainittuja "ajan merkkejä" ja odotettu Kristuksen saapumista lähitulevaisuudessa. Nämä odotukset, merkkien tarkkailut ja laskelmien teot (joita suoritti osittain myös Luther) olivat erityisen laajalle levinneitä 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alussa, jolloin niille loivat taustaa Lissabonin maanjäristys (1755), tähtitaivaan ilmiöt ja erityisesti vuoden 1833 meteorisade, Ranskan vallankumous, Napoleonin sodat ja muut historialliset mullistukset sekä myös Amerikan "suuri herätys" ja kristillisen lähetystyön uusi kasvu. Monet uskonnolliset kirjailijat ja julistajat näkivät näissä ja muissa ajan ilmiöissä lopun merkkejä ja sadat suorittivat Danielin ja Ilmestyskirjan avulla ennustuksia Herran saapumisen ajankohdasta."

Adventtiherätys 1840-luvulla

Euroopassa keskiajalta peräisin ollut uskontopakko, jonka rajoitukset kahlitsivat suomalaisiakin herännäisliikkeitä, johti tuhansien protestanttisten pyhiinvaeltajien siirtymiseen Euroopasta Uuteen maailmaan, Pohjois-Amerikkaan. Koska Amerikan Yhdysvaltain perustuslaki 1776 takasi kaikille uskonnonvapauden, se loi samalla edellytykset adventtiherätyksen kasvulle ja leviämiselle.

Vuonna 1816 baptistipiireissä uskoon tullut William Miller (1782-1849) alkoi tutkimaan Raamattua järjestelmällisesti. Miller aloitti ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja luki jokaisen jakeen edeten sitä mukaa, kuin tutkimuksen kohteena olevat raamatunjakeet tekivät mahdolliseksi. "Milloin tahansa havaitsin jonkin kohdan epäselväksi", hän selitti, "tapasin verrata tuota raamatunkohtaa kaikkiin muihin vastaaviin kohtiin, ja Crudensin Raamatun hakusanakirjan avulla tutkin kaikki ne Raamatun tekstit, joista löytyi vastaava epäselvä sana. Sitten annoin jokaiselle sanalle sen asianmukaisen merkityksen tekstin yhteydessä, ja kun näkemykseni siitä oli sopusoinnussa muiden vastaavien raamatunkohtien kanssa, se lakkasi olemasta ongelma."

Kun Miller ensimmäisen kerran luki Raamatun kannesta kanteen, siihen kului noin kaksi vuotta, ja se näyttää vieneen hänen koko aikansa noina kahtena vuotena. Vaikka Miller olikin kiinnostumut koko Raamatusta, hänen erityisalueensa oli profetia. Millerin mukaan "on olemassa kaksi tärkeää kohtaa, joihin kaikki profetiat näyttävät keskittyvän aivan kuin rypäleet riippuvat rungossa - Kristuksen ensimmäinen ja toinen tulemus." 

Miller tuli Raamattua tutkiessaan vakuuttuneeksi siitä, että Danielin kirjassa (8:14) mainittu ajanjakso, 2300 profeetallista päivää eli kirjaimellista vuotta (Hes. 4:6), päättyisi "vuoden 1843 paikkeilla", jolloin tapahtuisi Raamatun mukaan pyhäkön puhdistus. Miller alkoi selvittämään mitä asioita Raamattu nimittää pyhäköksi; Jeesus Kristus, taivas, Juuda, Jerusalemin temppeli, kaikkein pyhin, maapallo ja seurakunta. Hän päätyi maapalloon poistamalla luettelostaan niitä, jotka eivät sopineet Danielin kirjan ennustuksen täyttymykseen 1840-luvulla: pyhäkkö ei voinut tarkoittaa Kristusta, sillä hän ei ole saastainen, ei myöskään taivasta, sillä se ei tarvitse puhdistusta, ja niin edespäin. Koska Danielin kirjan mukaan "näky koskee lopun aikaa" (8:19), Miller tuli siihen johtopäätökseen, että pyhäkön puhdistaminen tarkoittaisi maapallon puhdistamista jumalattomista Kristuksen paluussa (2. Piet. 3:7; Luuk. 17:28-30). Jo pelkkä ajatuskin noin pian tapahtuvasta ja noin vakavasta tapahtumasta vaikutti Milleriin syvästi, ja hänestä tuntui, että hänen velvollisuutensa olisi kertoa siitä ihmisille varoitukseksi. 

Vuoden 1831 kesällä, sisäisestä pakosta ja ystäviensä kehotuksesta, Miller esitti ensikerran julkisesti näkemyksensä Kristuksen takaisintulosta Dresdenin kylässä, New Yorkin osavaltiossa. Millerin tapaan oli aikaisemminkin laskettu Jeesuksen tulon aikaa, mutta Millerin julistus, jota monet ajan merkit (mm. suuri tähtisade marraskuun 13. päivänä 1833) tehostivat, herätti vastakaikua laajoissa kristillisissä piireissä. Millerin ympärille kasvoi adventistinen herätysliike, jonka jäsenet, "adventistit", kuuluivat eri kirkkokuntiin. Babtisteja, luterilaisia, metodisteja jne. yhtyi Millerin kanssa odottamaan Herran pikaista paluuta aikomattakaan muodostaa mitään uutta kirkkokuntaa. Sellaista päinvastoin periaatteestakin vastustettiin.
Aikajakson (2300 vuosipäivän) päättymisaika pyrittiin määrittämään mahdollisimman täsmällisesti. Ajanjakson lähtökohtana pidettiin syksyä 457 eKr., jolloin Persian kuningas Artakserkses (Artahsastan) antoi käskyn Jerusalemin jälleen rakentamisesta (ks. Dan. 9:25). Kun tuosta ajankohdasta laskettiin tasan 2300 vuotta eteenpäin, saavuttiin syksyyn 1844 jKr. Danielin ennustuksessa (8:14) mainitun pyhäkön oikeuteensa saattamisen (eli pyhäkön puhdistamisen, kuten englantilaisessa raamatunkäännöksessä sanottiin) ymmärrettiin tarkoittavan muinaisen juutalaisen suuren sovituspäivän vertauskuvan täyttymistä. Niinpä ryhdyttiin tutkimaan, mille päivälle suuri sovituspäivä sattuisi vuonna 1844. Näin päädyttiin lokakuun 22. päivään 1844. Silloin siis Kristuksen uskottiin saapuvan.

Määräpäivän lähestyessä Kristuksen paluun odottajien määrä oli kasvanut kymmeniin tuhansiin ja herätti varsin laajaa kiinnostusta ja keskustelua myös lehdissä. Kun Jeesus ei palannutkaan Millerin seuraajat kokivat "suuren pettymyksen" ja liike hajaantui. Muutamat järjestäytyivät omiksi yhteisöikseen, toisten palatessa takaisin omiin kirkkoihinsa. Jotkut yrittivät korjailla Millerin laskelmia ja asettivat uusia aikamääriä Jeesuksen tulolle. Miller itse kirjoitti suuren pettymyksen jälkeen marraskuussa 1844: "Toivoni Kristuksen takaisintulosta on nyt yhtä luja kuin aikaisemminkin. Olen tehnyt vain sen, minkä vuosien kihkottoman tutkimisen ja harkinnan jälkeen näen velvollisuudekseni, Jos olen erehtynyt, olen erehtynyt rakkauden puolelle. Erehtymiseni syynä on ollut rakkaus lähimmäisiini ja vakaumus velvollisuudestani Jumalaa kohtaan." Samassa kirjoituksessaan hän lausuu: "Olen kiinnittänyt mieleni toiseen ajankohtaan, ja siinä aion pysyä, kunnes Jumala antaa minulle enemmän valoa. - Ja tuo aika on tänään, tänään ja tänään, kunnes Hän tulee ja näen Hänet, jota sieluni ikävöi."

Seitsemännen päivän adventistien alkuvaiheet

Muutamat odotuksessaan pettyneet tulivat hartaasti rukoiltuaan ja Raamattua tutkittuaan siihen tulokseen, että Millerin aikalaskelma oli oikein, mutta hän oli ymmärtänyt väärin pyhäkköä koskevan ilmoituksen. Pyhäkkö, josta Daniel puhui, ei tarkoittanutkaan maapalloa, kuten Miller oli ymmärtänyt, vaan taivaallista pyhäkköä, jossa Kristus Heprealaiskirjeen (8:1,2) mukaan palvelee ylimmäisenä pappina. Tästä pyhäköstä maallinen ilmestysmaja oli vertauskuva. Samoin kuin maallisessa pyhäkössä papit suorittivat palveluksensa kaksiosaisena - jokapäiväisenä palveluksena pyhäkön ensimmäisessä osassa eli pyhässä ja vuotuisena palveluksena pyhäkön toisessa osassa eli kaikkeinpyhimmässä - suorittaa Kristuskin pappispalveluksensa taivaallisessa pyhäkössä kaksiosaisena. Sen sijaan, että Kristus olisi tullut taivaallisesta pyhäköstä tämän maan päälle 2300 vuosipäivän päättyessä, hän aloitti siellä sen palvelustyönsä vaiheen, jota maallisen temppelivuoren suuri sovituspäivä esikuvasi. Milloin tuo viimeinen vaihe Kristuksen pyhäkköpalveluksessa taivaassa päättyisi, siitä ei Raamattu antanut mitään tietoa. Kristuksen takaisintulon aikaa ei siis voitu tietää.

Vastikään seitsemäntoista vuotta täyttänyt neitonen Ellen Harmon (myöhemmin White, 1827-1915) sai kotikaupungissaan Portlandissa, Mainen osavaltiossa, joulukuussa 1844 erikoislaatuisen näyn. "Rukoillessamme, Jumalan voima tuli ylleni tavalla, jota en ollut koskaan aiemmin kokenut. Tunsin kohoavani korkeammalle ja korkeammalle, kauas yläpuolelle tämän pimeän maailman. Minä käännyin katsellakseni adventtikansaa maailmassa, mutta en voinut huomata sitä. Silloin ääni sanoi minulle: 'Katso jälleen, mutta katso hiukan ylemmäksi.' Kehotusta noudattaen minä nostin silmäni ja näin suoran mutta kaidan polun korkealla maailman yläpuolella. Tällä polulla adventtikansa vaelsi kohden kaupunkia, joka sijaitsi polun loppupäässä. Polun alkupäässä adventtikansan takana loisti kirkas valo, jonka enkeli selitti tarkoittavan keskiyön huutoa. Tämä valo valaisi koko polkua ollen sillä vaeltavien jalkain valona, jotteivat he kompastuisi. Jos he pitivät silmänsä suunnattuina Jeesukseen, joka kulki juuri heidän edellänsä johtaen heitä kaupunkiin, olivat he turvassa. Pian muutamat väsyivät ja sanoivat kaupungin olevan sangen etäällä, sillä he olivat toivoneet saavuttavansa sen ennemmin. Jeesus taihtoi rohkaista heitä. - - Toiset ajattelemattomuudessaan kielsivät valon, mikä oli heidän takanaan, ja sanoivat, ettei Jumala ollut heitä johdattanut siihen asti. Valo heidän takanaan sammui jättäen heidän askeleensa täydelliseen pimeyteen, ja niin he kompastuivat ja kadottivat katseiltaan sekä päämaalin että Jeesuksen ja lankesivat pois polulta alas pimeyteen ja jumalattomaan maailmaan."

Ellen Harmon oli ruumiilliselta kunnoltaan hyvin heikko. Siitä lähtien kun hän yhdeksänvuotiaana koulutyttönä oli vakavasti loukkaantunut erään vanhemman koulutoverinsa heittämästä kivestä, hän oli häälynyt elämän ja kuoleman rajamailla. Kuitenkin hän oli jaksanut mennä kuulemaan Millerin julistusta tämän pitäessä kokoussarjan Portlandissa vuonna 1840 ja toisen kerran 1842. Sanoma oli tehnyt tyttöön syvän vaikutuksen, ja yhdessä vanhempiensa kanssa - Harmonit kuuluivat metodistikirkkoon - hän oli liittynyt Kristuksen tulon odottajiin.
Noin viikko ensimmäisen näyn jälkeen Ellen sai toisen näyn, jossa häntä käskettiin kertomaan muille, mitä hänelle oli ilmoitettu. Näin alkoi nuoren Ellen Harmonin ainutlaatuinen elämäntyö. Hän alkoi käymään sisarensa Sarahin ja ystäviensä kanssa entisten milleriläisten luona kertomassa varhaisia näkyjään saaden vähitellen yhä näkyvämmän sijan adventtiliikkeessä.

Ellenillä uskottiin olevan Uudessa testamentissa mainittu profetoimisen lahja (ks. 1. Kor. 12:4-11; Ilm. 19:10). Hän sai noin kaksituhatta näkyä ja profeetallista unta seitsemänkymmentä vuotta kestäneen julkisen toimintansa aikana vuosina 1844-1915.
Viikon seitsemänteen päivään eli sapattiin näiden adventistien huomio kiinnittyi varsinaisesti merikapteeni Joseph Batesin (1792-1872) vaikutuksesta. Ennen kuin hän lopetti purjehtimisen, hän oli hankkinut huomattavan omaisuuden, jonka hän käytti adventtisanoman eteenpäin viemiseksi. Hän oli myös suosittu puhuja. Luettuaan artikkelin sapatista ja kuultuaan Washingtonissa olevasta, pienestä adventistiseurakunnasta, jonka jäsenistä suuri osa oli erään seitsemännen päivän babtistin vaikutuksesta ryhtynyt pyhittämään sapattia, Bates kävi paikalla ottamassa selkoa asiasta. Perehdyttyään sapatti-kysymykseen tarkoin hän ryhtyi itse pyhittämään seitsemättä päivää. Vuonna 1846 Bates julkaisi sapattia käsittelevän kirjasen, jonka esittämiin raamatullisiin perusteisiin nojautuen useat muutkin adventistit ryhtyivät viettämään sapattia.

Millerin elinaikana (hän kuoli vuonna 1849) ei adventistien keskuudessa tapahtunut mitään kirkollista tai seurakunnallista järjestäytymistä. Vasta yksitoista vuotta Millerin kuoleman jälkeen, vuonna 1860, alkoivat sapattia pyhittävät adventistiseurakunnat kutsua itseään nimellä Seitsemännen päivän adventistit, ja muodostivat laillisen yhdistyksen seurakunnan omaisuuden hoitamista varten. Vuonna 1861 yhteisen nimen valinneet adventistiseurakunnat muodostivat osavaltioittain seurakuntien yhteenliittymän ns. konferenssin (nykyisen piirikunnan) ja seuraavana vuonna perustettiin konferenssien edustajista muodostuva pääkonferenssi valvomaan ja ohjaamaan kaikkea työtä. Pääkonferenssi kokoontui ensimmäiseen yleiskokoukseensa toukokuussa vuonna 1863 Battle Creekissä Michiganissa. Seitsemännen päivän adventisteja oli tuolloin 3500.
 
Adventistien organisaatio ja levinneisyys

Aluksi seurakunnan työ keskittyi pääasiallisesti Yhdysvaltoihin, kunnes vuonna 1874 kirkko laajensi toimintaansa Pohjois-Amerikan ulkopuolelle, ensin Eurooppaan sitten Skandinaviaan (1877), Australiaan (1885), Afrikkaan (1887), Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan (1985).
Kirjallisuuden ja lehtien julkaiseminen ja levitys on ollut yksi tärkeä tekijä adventtikirkon kasvussa. Vuonna 1850 kirkko alkoi julkaista omaa seurakuntalehteään "The Advent Review and Sabbath Herald" (nykyisin Adventist Review) Parisissa Mainessa (Yhdysvalloissa). Nuorisolle tarkoitettu lehteä "Youths Instructor" alettiin julkaista 1852 Rochesterissa New Yorkissa. Lähetyslehteä "The Signs of the Times" alettiin julkaista Oaklandissa Kaliforniassa vuonna 1874. Adventtikirkon ensimmäinen oma kustannustalo aloitti toimintansa Battle Greekissä Michiganissa vuonna 1855.

Terveystyö aloitettiin vuonna 1866 ovensa avanneella Helth Reform Institutella (myöhemmin Battle Greek sanitarium) ja valtakunnallinen lähetysseuratoiminta 1870. Ensimmäinen adventtikirkon kansainväliseen koulujärjestelmään kuuluva koulu aloitti toimintansa 1872 ja ensimmäinen valtakunnanlaajuinen sapattikouluyhdistys vuonna 1877.

Vuoden 1901 yleiskokouksessa uudistettiin organisaatiota vastaamaan laajenevan kansainvälisen työn tarpeita. Adventtikirkon hallinnollinen toiminta siirtyi vuonna 1903 Battle Greekistä Michiganista Washington DC:in, josta kansainvälisen adventtikirkon hallinnollinen toimisto siirtyi Silver Springiin Marylandiin. Seitsemännen päivän adventistien organisaatiossa hallintovalta on kirkon jäsenillä ja toimeenpanovelvollisuus ja -valta on jaettu edustajistoille ja näiden valitsemille virkailijoille.

Seitsemännen Päivän Adventtikirkon perustamisvuonna 1863 jäsenistö asui kokonaisuudessaan Pohjois-Amerikassa. Vuosisadan vaihteessa, jolloin jäsenmäärä koko maailmassa oli vajaat 70 000, tästä määrästä Pohjois-Amerikan osuus oli 83 prosenttia. Jäsenmäärän voimakas kasvu eri puolilla maailmaa on muuttanut suhteen päinvastaiseksi. Nykyisestä jäsenistöstä lähes kaikki, noin 90 prosenttia, asuu Pohjois-Amerikan ulkopuolella.



Adventtikirkon historia Suomessa

Adventistien varsinainen sananjulistustyö alkoi Suomessa 21. heinäkuuta vuonna 1892, jolloin Helsinkiin saapui Tukholmasta "Suomen apostoli", Ruotsin adventtikirkon esimies Olof Johnsson (1843-1919) sekä kaksi seurakuntatyöntekijää. He jakoivat ruotsinkielistä hengellistä kirjallisuutta, kävivät kodeissa sekä kutsuivat ihmisiä kokouksiin Johnssonin vuokraamaan asuntoon. Saman vuoden joulukuussa adventistien skandinaavisen työn johtaja, Lewis Johnsson kävi ensi kertaa Suomessa, tuoden mukanaan käsikirjoituksen ensimmäiseen adventistien julkaisemaan suomenkieliseen kirjaan, "Kristus ja hänen vanhurskautensa", jonka oli kirjoittanut eräs amerikkalainen adventisti ja suomentanut muuan Amerikan suomalaisista.

Suomen ensimmäinen adventtiseurakunta perustettiin Helsinkiin vuonna 1894. Siihen kuului aluksi 24 jäsentä ja se toimi osoitteessa Pursimiehenkatu 25. Toiminta oli aluksi lähes yksinomaan ruotsinkielistä vuoteen 1907 saakka, jolloin työntekijöihin liittyi kaksi suomenkielistä työntekijää. Jäsenmäärän kasvaessa perustettiin vuonna 1909 itsenäinen Suomen konferenssi (piirikunta).
Vuonna 1919 Suomessa astui voimaan alkoholin käytön kieltävä kieltolaki, joka oli voimassa aina vuoteen 1932 saakka. Tämä edisti myös terveellistä elämäntapaa suosivien adventistien tekemää raittiustyötä.

Vuonna 1921 voimaan astunut oppivelvollisuuslaki toi monille adventisteille ongelmia. Suomessa lauantai oli yleinen koulupäivä ja osa vanhemmista, jotka eivät uskonnollisista syistä lähettäneet lapsiaan sinä päivänä kouluun, saivat rangaistuksia.

Vuonna 1922 voimaan tullut uskonnonvapauslaki, joka antoi kahdeksantoista vuotta täyttäneille oikeuden kuulua haluamaansa kirkkokuntaan, antoi adventisteille mahdollisuuden perustaa oma laillistettu kirkkokunta Suomeen. Keskusteluja rekisteröidyn adventistiyhdyskunnan perustamisesta käytiin, mutta käytännön toimiin ei vielä ryhdytty. 

Sotavuodet 1939-1944 lisäsivät yleistä kiinnostusta uskonnollisia asioita kohtaan. Tämä näkyi myös adventtiliikkeen toiminnassa. Talvisodan aikana Helsingissä Messuhallissa pidettyyn kokoukseen osallistui yli 6000 kuulijaa.

Vuonna 1943 adventistipastori Toivo Seljavaaraa kiellettiin Helsingissä kokousten pito sillä perusteella, että hän kuului siviilirekisteriin eikä mihinkään laillistettuun kirkkokuntaan. Seljavaaraa vastaan nostettiin jopa syyte luvattomien kokousten pidosta, mutta syyte kuitenkin lopulta hylättiin aiheettomana Helsingin raastuvanoikeudessa.

12.6.1943 Suomessa oleva seitsemännen päivän adventistiyhdyskunta rekisteröitiin opetusministeriön päätöksellä Suomen Adventtikirkko-nimisenä.

Piikkiön adventtiseurakunta on perustettu vuonna 1972. Tänään Suomessa on kymmeniä adventtiseurakuntia eri puolilla maata. 

 

Tietolähteet:  T. N. Ketola: Hengellisiä liikkeitä - historiallinen tutkielma Suomen adventtiliikkeestä (1952, Uuden Auran osakeyhtiön kirjapaino); Olavi Rouhe: Raportti Jeesuksen uskosta (1977, Kirjatoimi); Olavi Rouhe: Adventtiliike - usko, toiminta ja tavoitteet (1982, Kirjatoimi); Tunnustuskirjana Pyhä Raamattu (1995, Kirjatoimi); George R. Knight: Identiteettiä etsimässä (2000, Kirjatoimi); Seurakuntakäsikirja, Suomen Adventtikirkko (2001, Kirjatoimi).